17. luku.
Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin pelätty.
Tullakseni nyt muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sanon että jokaisen ruhtinaan tulee tavoitella lempeän eikä julman nimeä; kuitenkin tulee hänen varoa käyttämästä lempeyttään väärin. Cesare Borgiaa pidettiin julmana; sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa tarkoin punnitaan, havaitaan hänen olleen paljoa lempeämmän kuin Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian kaupungin joutua perikatoon.[47] Senpätähden ruhtinaan, joka tahtoo pitää alamaisensa koossa ja kuuliaisuudessa, ei tule säikähtää julmurin nimeä, sillä rankaisemalla muutamia harvoja hän osottaa suurempaa lempeyttä kuin ne, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestä sallivat epäjärjestyksiä syntyvän, mistä ovat seurauksena murhat ja ryöstöt. Nehän näet tavallisesti häiritsevät koko yhteiskuntaa, kun sitävastoin ruhtinaan rankaisutoimenpiteet kohtaavat vain yksityistä. Kaikista ruhtinaista voi vastakohonnut vähimmin välttää julmurin nimeä, sillä uusia valtioita uhkaavat kaikkialta vaarat. Senpätähden Vergiliuskin antaa Didon pyytää anteeksi uuden hallituksensa ankaruutta seuraavin sanoin:
Res dura et regni novitas me talia cogunt moliri et late fines custode tueri.[48]
Kuitenkin tulee ruhtinaan olla hidas uskomaan ja toimeen ryhtymään; hänen ei pidä turhasta säikähtää; hänen tulee menetellä maltillisesti, viisaasti ja ihmisystävällisesti, niin ettei liiallinen luottavaisuus tekisi häntä varomattomaksi ja liiallinen epäluuloisuus sietämättömäksi.
Tässä esiintyy kysymys: Onko parempi olla rakastettu kuin pelätty, vai pelätty kuin rakastettu? Vastaus: tulee olla kumpaakin, mutta koska on vaikea niitä molempia yhdistää, on paljoa turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu, jos kerta toisen näistä täytyy puuttua. Yleensä voidaan näet ihmisistä sanoa, että he ovat kiittämättömiä, horjuvaisia, teeskeliäitä, arkoja vaaroissa, mutta voitonhimoisia. Niin kauan kuin teet heille hyvää, he ovat kokonaan sinun ja tarjoovat sinulle verensä, omaisuutensa, elämänsä ja lapsensa (kuten jo olen sanonut), kun hätä on kaukana; mutta kun se uhkaa sinua, silloin he nousevat kapinaan. Ja se ruhtinas, joka luottaa yksinomaan heidän vakuutuksiinsa eikä muulla tavoin huolehdi turvallisuudestaan, joutuu perikatoon. Sillä ystävyys, joka on hankittu ostamalla eikä hengen suuruudella ja ylevyydellä, on tosin saatavissa, mutta hädän hetkellä se ei kestä koetusta eikä kelpaa.
Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan. Kuitenkin tulee ruhtinaan vaikuttaa pelkoa sellaisella tavalla, joka ei aiheuta vihaa, jollei liioin rakkauttakaan. Käy näet hyvin laatuun olla pelätty mutta ei vihattu; niin tapahtuu aina silloin, kun ruhtinas ei kajoa kansalaistensa ja alamaistensa omaisuuteen eikä heidän naisiinsa. Mutta jos hänen on pakko vuodattaa jonkun verta, on se tehtävä vasta sitten, kun tuomion oikeudellisuutta on tukemassa selvät syyt. Ennen kaikkea tulee pidättyä kajoamasta toisten omaisuuteen, sillä ihmiset unohtavat pikemmin isänsä kuoleman kuin perintönsä kadottamisen. Tosin ei koskaan puutu aihetta riistää toisten omaisuutta, ja se, joka alkaa elää ryöstöillä, keksii aina tekosyitä päästä toisten tavaraan käsiksi; sitävastoin syyt verenvuodatukseen ovat harvinaisempia ja lakkaavat pikemmin.
Mutta jos ruhtinas johtaa sotajoukkoaan ja komentaa suurta sotilasmäärää, silloin hänen ei ollenkaan tule arkailla julman nimeä, sillä muutoin hän ei koskaan kykene pitämään armeijaansa koossa eikä sotakuntoisena.
Hannibalin ihmeteltäviin tekoihin luetaan myös se, että hänen suunnattomassa armeijassaan, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista ihmisistä ja viety sotimaan vieraaseen maahan, ei koskaan puhjennut mitään eripuraisuutta enemmän sen omassa keskuudessa kuin sen ja päällikön kesken, yhtä vähän myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tämä ei voinut johtua muusta kuin hänen epäinhimillisestä julmuudestaan, joka yhdessä hänen lukemattomien suurten avujensa kanssa teki hänet aina sotamiesten silmissä kunnioitetuksi ja pelottavaksi, mitä vaikuttamaan hänen muut ominaisuutensa eivät yksinään olisi riittäneet. Ajattelemattomat kirjailijat toiselta puolen ihmettelevät hänen suuria tekojaan, mutta toiselta puolen tuomitsevat niiden oikean syyn.
Että asia todella on niin, että hänen muut avunsa eivät olisi hänelle riittäneet, se näkyy selvästi Scipiosta, joka oli mitä harvinaisin mies ei ainoasti omana aikanaan, vaan myös koko ihmiskunnan historiassa. Häntä vastaan nousivat hänen omat sotajoukkonsa Espanjassa kapinaan, ja tämä johtui yksistään siitä, että hän oli ollut liian suopea sotilaita kohtaan ja sallinut heille enemmän vapautta kuin sotakurin mukaan oli luvallista. Tästäpä Fabius Maximus häntä sitten moitti senaatissa, kutsuen häntä Rooman sotaväen turmelijaksi. Kun eräs Scipion alapäällikkö oli tuhonnut locrilaiset, ei hän kostanut tälle heidän puolestaan eikä rangaissut alapäällikkönsä röyhkeyttä; mikä kaikki johtui hänen sävyisästä luonteestaan. Niinpä sanoikin eräs, joka senaatissa tahtoi puolustella häntä, että oli paljon ihmisiä, jotka paremmin osaavat olla itse erehtymättä kuin rangaista toisten erehdyksiä. Tämä ominaisuus olisi ajan pitkään tahrannut Scipion maineen ja kunnian, jos hän olisi ylipäällikkönä jatkanut samaan tapaan. Mutta kun hän oli senaatin valvonnan alainen, ei tämä vahingollinen luonteenpiirre ainoasti ollut merkityksetön, vaan vieläpä oli hänelle kunniaksikin.