23. luku.
Miten on imartelijoita kartettava.
En tahdo jättää mainitsematta erästä tärkeää seikkaa, sillä se koskee vaaraa, jota ruhtinasten on vaikea torjua, joll'eivät ole erittäin älykkäitä tai joll'eivät osaa tehdä hyvin valintaansa. Tarkoitan tällä noita imartelijoita, joita hovit ovat täynnä. Ihmiset näet ovat niin itserakkaita ja siinä suhteessa niin helposti petettäviä, että vain vaikeasti säilyvät tältä rutolta; ja koettaessaan sitä karttaa he joutuvat vaaraan saada osakseen ylenkatsetta. Sillä ei ole muuta keinoa suojella itseään imartelijoilta kuin antaa ihmisten ymmärtää, etteivät he loukkaa sinua sanoessaan sinulle totuuden; mutta jos ken hyvänsä voi sanoa sinulle totuuden, niin nauttimasi kunnioitus siitä kärsii.
Senpätähden viisaan ruhtinaan tulee kulkea keskitietä ja valita valtiostaan ymmärtäväisiä miehiä sekä ainoasti heille suoda vapaus sanoa hänelle totuus, mutta vain niistä asioista, joista hän sitä pyytää, eikä muista; mutta hänen tuleekin vaatia sitä heiltä joka seikasta ja kuunnella heidän mielipiteitään sekä sitten tehdä ratkaisu oman harkintansa mukaan. Näihin neuvonantajiin, vieläpä jokaiseen erikseen, hänen tulee suhtautua siten, että kukin heistä ymmärtää, että mitä vapaammin hän puhuu, sitä enemmän huomiota hän saa osakseen. Paitsi näitä hän älköön kuunnelko ketään, vaan seuratkoon tekemäänsä päätöstä ja olkoon siinä horjumaton. Toisin menetellen hän joko syöksyy imartelijain kautta turmioon tai vaihtaa niin usein kantaansa eri mielipiteiden mukaan, että siten alentaa nauttimaansa arvonantoa.
Tästä seikasta tahdon mainita erään nykyaikaisen esimerkin. Pater Luca, nykyisen keisarin Maximilianin uskottu, sanoi, puhuessaan hänen keisarillisesta majesteetistaan, ettei tämä koskaan neuvotellut kenenkään kanssa, mutta ei myös koskaan omin päin ratkaissut mitään asiaa, mikä johtui juuri siitä, että hän toimi vastoin edellä lausuttuja ohjeita. Keisari on näet salaperäinen mies, joka ei ilmaise aikeitansa kenellekään eikä kysy muiden mielipidettä. Mutta kun ne toimeen pantaessa alkavat paljastua ja tulla tunnetuiksi, ryhtyy hänen ympäristönsä niitä heti vastustamaan, jolloin hän, ollen horjuva, luopuu niistä. Tästä johtuu että hän seuraavana päivänä rikkoo sen mitä edellisenä on rakentanut, eikä koskaan voida arvata, mitä hän tahtoo tai aikoo tehdä, eikä hänen päätöksiinsä voida mitään perustaa.
Niinpä siis ruhtinaan tulee kyllä kysyä neuvoja, mutta vain silloin kun hän itse tahtoo eikä silloin kun muut tahtovat; pikemminkin hänen tulee pidättää muita tyrkyttämästä hänelle neuvojaan jostakin asiasta, jollei niitä heiltä pyydetä. Kuitenkin hänen tulee ahkerasti niitä kysellä ja sitten kärsivällisesti kuunnella kysytyistä asioista lausuttua totuutta, vieläpä, huomatessaan jonkun ikäänkuin arkaillen pidättyvän mielipidettään ilmaisemasta, osottaa tyytymättömyyttään. Ja koska jotkut arvelevat, että sellainen ruhtinas, joka on päässyt viisaan maineeseen, saa siitä kiittää ei omaa ymmärrystään, vaan ympäristönsä antamia hyviä neuvoja, niin he epäilemättä erehtyvät, sillä onhan pettämätön ja yleispätevä sääntö se, että ruhtinas, joka ei itsestään ole viisas, ei myöskään hyödy hyvistä neuvoista, paitsi silloin kun hän on sattunut jättäytymään yhden ainoan todella ymmärtäväisen miehen kokonaan johdettavaksi. Siinä tapauksessa hän helposti voi saada hyvää ohjausta, mutta se ei kestä kauan, sillä samainen neuvonantaja riistää häneltä piankin vallan. Se ruhtinas taas, joka on heikkoälyinen ja neuvottelee useamman kuin yhden kanssa, ei koskaan saa yhtäpitäviä neuvoja eikä kykene niitä itse sovittamaan yhteen. Neuvonantajista jokainen näet ajattelee vain omia etujaan, eikä ruhtinas pysty niitä huomaamaan eikä torjumaan. Mutta muunlaisia neuvonantajia ei ole sillä ihmiset ovat sinulle aina pahoja, jollei pakko ole tehnyt heitä hyviksi. Niinpä siis väitänkin, että hyvien neuvojen, mistä hyvänsä tulevatkin, on johduttava ruhtinaan viisaudesta eikä ruhtinaan viisauden hyvistä neuvoista.
24. luku.
Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.
Oikein noudatettuina edellä mainitut ohjeet tekevät uuden ruhtinaan vanhan veroiseksi ja saattavat hänet valtiossaan äkkiä varmemmalle ja lujemmalle pohjalle, kuin jos hän olisi siinä jo vanhastaan hallinnut. Uuden ruhtinaan toimia pidetään näet enemmän silmällä kuin perinnöllisen, ja jos ne huomataan kelvollisiksi, niin hän paljoa paremmin voittaa puolelleen ihmiset ja heidän kiintymyksensä kuin vanha suku, sillä ihmisille ovat nykyolot paljoa mielenkiintoisempia kuin menneet asiat, ja jos he hyvin viihtyvät nykyoloissa, he nauttivat siitä eivätkä havittele enempää, vieläpä ryhtyvät kaikin tavoin ruhtinasta puolustamaan, jollei hän muutoin tuota heille pettymystä. Ja siten hän saavuttaa kaksinkertaisen kunnian siitä että on perustanut uuden ruhtinaskunnan ja kaunistanut ja lujittanut sen hyvillä laeilla, hyvillä sotavoimilla, hyvillä ystävillä ja hyvillä esimerkeillä. Samoin taas se saa osakseen kaksinkertaisen häpeän, joka synnynnäisenä ruhtinaana ymmärtämättömyydessään on kadottanut valtionsa.
Jos nyt katsotaan niitä ruhtinaita, jotka Italiassa meidän aikoinamme ovat menettäneet valtionsa, kuten Napolin kuningasta,[63] Milanon herttuaa[64] ja muita, niin tapaamme heissä ensiksi tuon yhteisen, sotalaitosta koskevan puutteen, jonka syistä edellä on laveasti tehty selkoa. Lisäksi huomataan, että moni heistä joko on saanut kansan vihollisekseen tai, jos kansa on ollut hänelle ystävällinen, ei ole osannut saavuttaa ylhäisten kannatusta. Ilman sellaisia vikoja ei menetetä valtioita, joilla on kylliksi voimia asettaa sotajoukko jalkeille.