Philippos Makedonialaisella, ei Aleksanteri Suuren isällä vaan sillä, jonka Titus Qvintius voitti,[65] ei ollut isoa valtiota verrattuna Rooman ja Kreikan kokoon, jotka häntä ahdistivat; kuitenkin hän, ollen sotataitoinen mies ja osaten tyydyttää kansaa ja suoriutua ylimyksistäkin, monta vuotta jaksoi sotia näitä vastaan, ja joskin hän lopuksi menetti muutamien kaupunkien herruuden, hän kumminkin säilytti kuningaskuntansa.

Niinpä siis nuo meikäläiset ruhtinaat, jotka useita vuosia olivat hallinneet valtioitansa, älkööt niiden menettämisestä syyttäkö kohtaloa vaan omaa kykenemättömyyttään. Sillä rauhan aikana he eivät koskaan ajatelleet, että ajat voisivat muuttua (mikä onkin ihmisten yhteinen virhe: tyynen sään aikana ei välitetä myrskystä), ja kun sitten kovat ajat koittivat, he ajattelivat vain pakoa eikä puolustautumista, ja toivoivat, että heidän kansansa, kyllästyneinä voittajain röyhkeyteen, kutsuisivat heidät takaisin. Tämä menettely käy laatuun muun puutteessa, mutta on sangen kehnoa laiminlyödä sen takia muut keinot, sillä ei kukaan tahtone koskaan kukistua, luullen muka sitten löytävänsä jonkun, joka hänet jälleen kohottaa. Ei liioin tapahdu niin, ja joskin tapahtuu, ei siitä sinulle apua koidu, sillä mainittu puolustus on huono eikä riipu sinusta. Vain se puolustus on hyvä, varma ja kestävä, joka riippuu sinusta itsestäsi ja sinun miehuudestasi.

25. luku.

Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä voidaan torjua.

Ei ole minulle tuntematonta, kuinka monilla on ollut ja vieläkin on se mielipide, että maailman asiat ovat siinä määrin kohtalon ja Jumalan vallassa, että ihmiset kaikessa viisaudessaan eivät voi niitä ohjata eivätkä niiden menoon mitään vaikuttaa. Niinpä siis ei muka maksaisikaan vaivaa liioin hikoilla minkään asian vuoksi, vaan olisi parasta jättää kaikki kohtalon varaan. Tämä mielipide on saanut nykyaikoina paljon kannatusta niistä suurista olojen mullistuksista, joita on nähty ja nähdään tapahtuvan joka päivä vastoin kaikkia inhimillisiä laskelmia. Tätä ajatellessani olen silloin tällöin jossakin määrin kallistunut samaan mielipiteeseen. Siitä huolimatta, ja ettei usko vapaaseen tahtoomme olisi turha, katson voivan olla totta, että kohtalo puoleksi on meidän tekojemme määrääjänä, mutta että se jättää meidän itsemme määrättäväksi niistä toisen puolen tai kenties hiukan vähemmän.

Minä vertaan kohtaloa tuhoisaan virtaan, joka paisuessaan tulvii tasangoille, hävittää puut ja rakennukset, repii irti maata toisesta paikasta siirtäen sen toiseen; kaikki pakenevat sen tieltä, kaikki väistyvät sen raivoa, voimatta sitä vastustaa. Mutta vaikkapa sen luonne onkin sellainen, ei siitä seuraa, ettei ihmisten hyvän sään aikana tarvitsisi ryhtyä varokeinoihin, rakentamalla suojaksi patoja ja sulkuja, niin että virta seuraavan tulvan aikana joko juoksee jonkun kanavan kautta tai on vähemmän raju ja tuhoisa raivossaan. Samoin on kohtalon laita: sekin näyttää mahtiaan siinä, missä sitä ei ole miehuullisesti valmistuttu vastustamaan, ja kääntää raivonsa sinne, missä hänen tietääkseen mitkään sulut tai padot eivät ole sitä pidättämässä.

Jos tarkastelette Italiaa, joka on näiden mullistusten pesäpaikka ja on pannut ne liikkeelle, niin huomaatte sen moiseksi tasangoksi ilman mitään sulkuja ja patoja. Jos sitä olisi puolustettu riittävällä, tarmolla, kuten Saksaa, Espanjaa ja Ranskaa, niin ei tulva olisi tehnyt niitä suuria mullistuksia, jotka se on vaikuttanut, tai olisi se kokonaan jäänyt tulematta. Tämä riittäköön puolestani, mitä tulee kohtalon torjumiseen yleensä.

Mutta rajoittuakseni yksityiskohtiin huomautan siitä, kuinka sama ruhtinas voidaan nähdä tänään onnellisena ja huomenna perikadossa, ilman että hän olisi mitenkään muuttanut luonnettaan tai ominaisuuksiaan. Sen luulen johtuvan etusijassa syistä, joita jo edellä on laveasti käsitelty, nimittäin että se ruhtinas, joka yksinomaan luottaa onneensa, joutuu sen kääntyessä häviöön. Lisäksi luulen, että se on onnellinen, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja että samoin se on onneton, joka ei osaa mukautua aikansa olosuhteihin. Nähdäänhän ihmisten pyrkimyksissään, joita he tahtovat ajaa perille, kuten esim. kunnian ja rikkauden tavoittelussa, menettelevän eri tavoin: toinen toimii varovasti, toinen rajusti, toinen väkivaltaisesti, toinen ovelasti; toinen kärsivällisesti, toinen aivan päinvastoin; ja jokainen voi näillä eri tavoilla päästä päämääräänsä. Nähdäänpä lisäksi kahdesta varovaisesta miehestä toisen pääsevän tarkoituksensa perille, toisen ei. Samoin voi kaksi miestä onnistua yhtäläisesti aivan eri keinoin, toinen ollen varovainen, toinen raju; tämä ei johdu mistään muusta kuin olosuhteiden laadusta, jotka joko ovat tai eivät ole heidän menettelytapansa mukaiset. Tästä seuraa, mitä olen sanonut, nimittäin että kaksi eri tavoin menettelevää saavuttavat saman tuloksen, ja kahdesta samalla tavalla menettelevästä toinen saavuttaa tarkoituksensa, toinen ei. Tästä riippuvat myös onnen vaihtelut, sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta menettelytapaansa. Niin älykästä miestä ei sentään ole, joka osaisi mukautua olosuhteihin, koska hän joko ei voi luopua siitä, mihin luontonsa häntä vetää, tai ei voi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi edullista jättää se tie, jota vaeltaen hän on aina menestynyt. Niinpä varovainen mies ei tohdikaan ryhtyä rohkeasti asiaan oikealla hetkellä, vaan joutuu perikatoon; mutta jos hän olisi muuttanut luonnonlaatuaan aikojen ja olosuhteiden mukaan, hänen onnensa ei olisi muuttunut. Paavi Julius II menetteli kaikissa toimissaan rohkeasti, ja aika ja olosuhteet olivat siinä määrin hänen menettelytapansa mukaiset, että hän aina onnistui. Ajatelkaahan hänen ensimäistä yritystään Bolognaa vastaan, kun messer Giovanni Bentivoglio vielä eli. Venezialaiset eivät olleet siihen tyytyväisiä; samoin Espanjan kuningas neuvotteli Ranskan kanssa samaisesta yrityksestä; siitä huolimatta hän rohkeasti ja häikäilemättä ryhtyi mieskohtaisesti retken johtoon ja sai tällä tempulla Espanjan ja venezialaiset pysymään epäröivinä paikallaan; jälkimäiset näet pelkäsivät ja edellinen halusi saada vallatuksi koko Napolin kuningaskunnan. Toiselta puolen hän veti mukaansa Ranskan kuninkaan, sillä tämä, nähtyään hänen lähtevän liikkeelle ja haluten päästä hänen ystäväkseen nöyryyttääkseen venezialaisia, arveli mahdottomaksi kieltää häneltä apuväkeä, loukkaamatta häntä julkisesti. Niinpä Julius pelottomalla hyökkäyksellään sai aikaan sen, mitä mikään muu paavi kaikella inhimillisellä viisaudella ei koskaan olisi suorittanut; sillä jos hän olisi odottanut eikä lähtenyt Roomasta, ennenkuin kaikki suunnitelmat olisivat olleet valmiit ja kaikki asianhaarat kunnossa, kuten jokainen muu paavi olisi tehnyt, ei hän koskaan olisi onnistunut. Ranskan kuningas olisi näet silloin keksinyt tuhat tekosyytä, ja muut olisivat toimittaneet hänelle tuhat huolta. Hänen muut toimensa jätän tässä sikseen, koska ne kaikki ovat samantapaisia ja ovat kaikki hänelle onnistuneet; hänen elämänsä lyhyys ei suonutkaan hänelle tilaisuutta kokea päinvastaista. Mutta jos olisi sattunut sellaisia aikoja, jotka olisivat vaatineet varovaista menettelyä, olisi siitä seurannut hänelle tuho, sillä hän ei olisi koskaan poikennut siltä tieltä, jolle luontonsa häntä veti.

Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille, koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä rohkeammin.

26. luku.