Äiti ja poika.
Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna 302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin tai Sallustiuksen puutarhoihin.
Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin, oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus; Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja, rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa (thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen äskenmainituista puutarhoista.
Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin, käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).
Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme, komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin, hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa ruukuissa versovat säiliön reunamilla.
Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata. Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.
Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä, jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa, niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka on hänen leskeytensä merkkinä.
Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.
Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.
Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.