Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän puhuttelee poikaa seuraavasti:
"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"
"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin. "Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".
Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?
Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi huulilleen ja jatkoi:
"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen viipymiseeni?"
"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään, mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".
"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen. Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta! Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen, kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet, ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan! Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"
"Kuinka, onko Cassianus sitten kristitty?" keskeytti äiti puhujan. "Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten aiheutettu?"
"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".