"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi
Lucina.
"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa. Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin nurjamielinen, sitä en tiedä".
"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.
"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän, 'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä täällä? Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee, niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka ovat nähneet uhkamielisyytesi'".
Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"
"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus eteeni, tulipunaisena vihasta ja — — —". Tässä keskeytti kertoja puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo kertoa mitä sitten seurasi".
"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"
Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:
"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä, sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että olet salannut asuntopaikkasi meiltä — kyllä me siitä selvän otamme. Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin, että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani: 'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot, joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää sillä tavoin tuntisi niiden hirvittävää valtaa!"
"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.