"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin, tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous vihollistensa puolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi, niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti. Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta. Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin, "etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä onnelliseksi päiväksi?"
Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! — — —
Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja mennyt kuolemaan?
Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti tämmöinen uhri — mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot! Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.
Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.
Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän, loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se hetki on nyt tullut".
"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyi
Pankratius hämmästyneenä.
"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi. Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään. Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä sydämellisestä vakaumuksesta".
"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan sen, jolla hän tahtoo ylistää Jumalaa?"
"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut. Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille, joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi täysi-arvoiseksi pojaksi".