"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna, "kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi 'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi, tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"
"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".
Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti: "Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen, minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven, olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".
Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen, jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".
Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.
Toinen Luku.
Pakanallinen ylimys-asunto.
Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa — Fabius on hänen nimensä — huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu, huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista, jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä — huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen talonsa pakanallinen.
Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä, oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.
Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen orjiensa asiaksi.