Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola. Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta, jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi — äiti kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen — oli hän saanut kaikki, mitä mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.
Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi, joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen, paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän; tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä. Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.
Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili, toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti leikellyssä norsunluisessa varressa, — sen aikuinen mieluinen ase Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai purkaessaan vihaansa heihin.
Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija, joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa mukaan nimenä Afra.
Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä saamiensa lahjojen kautta.
"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar, "jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri) on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen tapaista ole ennen Roomassa nähty".
"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana. Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle silkkikankaalle".
"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen kolmannen puoleen, "olisikohan sinulla mitä sanomista? Mitä sinä toivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"
"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan tehnyt vain velvollisuuteni".
Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee suustasi lauhkeata sanaa".