"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat siltä taholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä meiltä?"
Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä tavalla!
"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon? Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun täytyy se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma hän kokonaan on".
"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika, terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa loppuva".
"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.
"Sieluni!"
"Sielusi?" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan. "Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?" jatkoi hän mieli kuohuvana.
"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu; "mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu minusta inhottavaa".
Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä. Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle — luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"
"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius) sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin", jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena olen katseleva häntä — tämä varma toivo elää minussa".