"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavat sinusta pois. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut mitään sentapaista".
"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan välillä".
"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"
Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana, silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä — olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä syvemmät tiedot — ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää kuin tämä maallinen elämä?"
Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.
"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta, "mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle, ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä. Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus, joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.
Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen, joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia koristuksia, — herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.
Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota minua eteishuoneessa".
Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti. Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.
Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin kaikista Rooman naisista.