"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan, vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja sukuperäänsä".
"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.
"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä, yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään. "Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".
Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä Fabiolan.
"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes, minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"
"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".
"Orjat minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän omaisuutemme, ja saavat vain liikkua — — —"
"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti halua pitää häntä läheisyydessäsi".
"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".
"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on", jatkoi Agnes.