"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista. Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus, joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen, niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni? Minähän lasken vain leikkiä".
Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön. Luovuta hänet minulle!"
"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi. Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".
"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.
"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan eräälle sokealle kerjäläistytölle".
"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni. Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä mukaani!"
Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen, niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.
Kolmas Luku.
Erilaisia vieraita.
Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu, tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, — se ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan. Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.