Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.
Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä, hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.
Vieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan, herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille. Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden kuluessa.
"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana, koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta tekemistä".
"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".
"Ja miksi paremmin kristittyjen kuin muiden pahantekijäin avulla?" kysyi Fabiola ihmeissään.
"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea hänet".
"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.
"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin, sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut heidän koskaan valittavan".
"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä", huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai luonnottoman tunnottomia!"