"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus.
"Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko
Alppivuorista tai muurahaiskeosta".
Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden, Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita. Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien keskellä".
Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.
"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"
"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä, Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".
Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".
"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä nuorukainen Sebastianuksen puoleen.
"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen puolella", oli vastaus.
"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä ajatuksia".
Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.