Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin, nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi. Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan. Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää tytärtään älykkäisyydellään.
Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava — ja kuitenkin on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".
"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".
"Sanoa vastaan, sanoa häntä vastaan?" vastasi vanhus, uskomatta korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää, että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".
Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen, taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin. Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.
Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat, mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.
"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".
"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.
"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin hyvin kuin voi yhdellä kädellä.
Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa. Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa, samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa, ja Fulvius hän se oli — lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa, Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle, huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.