Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.
"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".
"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta läpitunkevin katsein.
"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen on tullut verta?"
"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä. Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole vaadittu meiltä".
"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että otit… otit… ylös maasta tämän?"
"En luule".
"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".
"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla yksin", vastasi Fulvius.
Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle, Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka uskollinen ohjaaja ynnä samalla — pahahenki hän oli.