Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius, joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon, josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen oli sanottu löytävän sen, jota haki.
Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään; eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli se vaiti.
Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta, niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään tuoda".
"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.
Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".
"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.
"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä tarkoituksesta.
Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella, iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui julki asiansa.
"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".
Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!" huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut nopsempi minua — se on tuo Sebastianus, tuo — — —"