Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle, miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin filosofia? — Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä, suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin, jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä poistettu.
Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta, neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin temmatuksi synkistä mietteistään.
Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä. Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka sitten sai sijansa perhehaudassa.
Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen, käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin. Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja, oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.
Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt, hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin kansalainen!
Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen, jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.
Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen, että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen. Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen rauhaisaan kotiinsa.
Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä, jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.
Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo; rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään. Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä, seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään, kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.
Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.