"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, — minä ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme, että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".
"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan, joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa, — niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin, avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin ilmoittaahan se hänen läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".
"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti. "Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen edellään?"
"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta — — —". Tässä hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta (lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita). "Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen, ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.
Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä vastaus: "Ainakin hänestä".
Fabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!
Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa. Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla. Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä, joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa varten Aasiaan.
Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät, tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan: "Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi, kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.
Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras, tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!
Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! — Fabiolaa pöyristi.