"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla olet tämän varoituksen minulle antanut".
"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa", kuului vastaus.
"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen; "muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".
"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.
"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja haluavan syöstä sinut turmioon?"
"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"
Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä, samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.
"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen, "ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin, tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".
"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria, josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".
"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa, jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole — mitäs sitten? Mitäs sitten, jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"