Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen. Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa, jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti, sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".
"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari läpikotasin".
Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi, poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että pienistä virheistä vastaat selkänahallasi, suuremmista vastaat päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös kirveitä!"
Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"
Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen — syystä mistä, sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi? Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.
Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt" tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.
Yhdestoista Luku.
Suruhuoneesta huvilalle.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan, lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa, Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle. Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea, kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin, joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut häntä kutsuillaan.
Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.