Fabiola eli katakombien kirkko

by Nicholas Patrick Wiseman

Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.

Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan, kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä, purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla ankaruudella.

Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö, kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä; ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.

Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, — ei suinkaan — hänen mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden, että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus, pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa ja mieltä vailla, — sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis, että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta — eikö semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa, ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä, raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus, semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?

Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään, istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus, heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa puhuttiin.

Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan, mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti, kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin, ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt jumalia puhumasta.

Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen mennä menojaan.

Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa jumalten halveksijoita kohtaan.

Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa. Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli nimeltään Agag — mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.

"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".