Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin. Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.
Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan, jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota, ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat, rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana. Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli mahdoton salata?
Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki, joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin. Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden", vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä, jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista ja kauhistuksista? Mutta — mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut, uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen kautta, joita Jumala kärsinyt on". — Sillä kaikki ovat syntiä tehneet, myös hänkin, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta! Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä, kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen — seuraavassa tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja ajattelemistaan.
Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän. Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa, levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola kysyvin katsein osoitti!
"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota", aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä, mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra, mitä tämä, sillä kaikki ovat syntiä tehneet, merkitsee? Et kai sinä kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"
Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"
"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut siihen, kallis valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"
Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia, osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten, pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää hulluus, vaan Jumalan voima.
Kymmenes Luku.
Eräs kokous keisarin palatsissa.