"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"
"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet), ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan, tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"
"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi", vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi. Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen, ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla. Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen seurueen tuloa.
Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa, ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"
"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.
"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"
"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.
Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän ajan perästä kyselyään.
"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot, jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".
Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti löydettävissä.