Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo — kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan. Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä. Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan, pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"
Yhdeksäs Luku.
Katakombit.
Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa, missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta, jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa. Ystävämme Pankratius — hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla, näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä, aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja, vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin" (haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja, jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.
Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen, laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti, joka n.k. karstakiveä — eräs pehmeä hiekkakivi — kaivamalla oli muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella. Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.
[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan heille tunnettuna uskonmerkkinä.]
Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes, tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".
"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"
"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen, sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".
"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen mielenlaadusta.