Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen, joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.
Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä, jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta, käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.
Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.
"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä, Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi, Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".
"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin kiitettävää".
Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa, kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin. Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen, "se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".
"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat, imperatorien ja Caesarien isät — mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen yrityksensä onnistumisesta.
Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa, mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"
"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani jätit!"
"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi raivostunut.