"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".
Kolmastoista Luku.
Ensimäinen uhri.
Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon, jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.
"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.
"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla, asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä paremmin tietä.
Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa — maan alta oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?" kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.
Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle totuus!"
"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"
"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden liittymis-kohdan.