Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta, täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt. Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!
Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten. Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian tukettu.
Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen; saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.
Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan sivukäytävään.
Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin. "Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet niin mitään.
Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina, mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo loistamaan haudoilla.
Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka, odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.
"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.
"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki", virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.
"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.