Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo. Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää, ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.
Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun. Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran, sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa parempiin käsiin.
Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan. Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin. Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut. Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa, asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.
"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha, harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira. Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin tusinankaan verta", huomautti toinen.
"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän urhollisuuttaan".
Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset. Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.
Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä, että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni, lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?
"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh, niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen! Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma, että hän saapi runsaan palkkion".
"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista, odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.
"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät, haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi sattui jysähtämään jotakin vastaan.