"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!" huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"
Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.
"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.
"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.
"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa: "Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan; pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu? Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa minua".
Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.
Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan Eurotaalle.
"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus, järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.
"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.
"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn, täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".