Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi: "Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"
"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle. Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani, minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja olen ylpeä kristitystä nimestäni".
Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän, keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.
Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita, jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä; anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".
"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti. "Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani vahvistamaan".
"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle enemmän kuin sinun".
"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.
"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan. Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".
"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi. Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"
"Siksi, että minäkin olen kristitty."