Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen suhteen piti meneteltämän toisin.
"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.
Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.
"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.
"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset hampaansa paljastuivat.
"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on kristitty".
Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.
"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo huomis-aamuna — kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa, sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti kuoliaaksi. Huomaa, hitaisesti! Minä en käske, että jonkun parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä, muuten…"
Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän tyrmistynyt kuin Fabiola.
Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin, puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon? Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä, kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? — Ei, niin ei voinut olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, — vaikka hän varsin hyvin tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen omakseen? — Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut Fabiolan mieleenkään. — Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä, mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä katkerimmin.