Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni terävä nuoli.
Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian. Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"
"Minkä?" oli vastaus.
"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän on niin pulska nuori mies!"
"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käski
Fabiola.
"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"
"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoi
Fabiola närkästyneesti.
"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat ampuneet. Monta ovat he tosin — tietysti paljaasta sattumuksesta — pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"
Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"
"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan paljo".