"Mitä tarkoitat?"
"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet melkein tukauttivat hänen äänensä — "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, — siksi on hänen päänsä joutunut mestauskirveen alle".
Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen, mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa kristitty?"
"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi, hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää kristillisen uskonsa?"
Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana, kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon: pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen, "mikä on nimesi, ylevä nainen?"
Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.
Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu, kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset jäännökset.
Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan, jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle. Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle. Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi, jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.
"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen, niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä, juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".
Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle kirjoittanut nimensä — ohimennen sanoen niin epäselvästi, että koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt — sai prefekti poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä. Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen toimitettavaksi.