Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius, uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa. Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin, vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa peljätyn keisarin edessä.
"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.
"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin ansaitun palkkansa".
"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut, että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista neuvoa kahta kertaa".
"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta", vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja. Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään viipymättä lähden Roomasta".
"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".
Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".
"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.
"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään. Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".
"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.