"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa, mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".
Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".
"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä ja koeta pelastua ilman minua".
Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin, antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.
Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon; se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa, joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin, jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.
Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen, kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää kultarahan Jubalan käteen.
Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä, joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää koskaan näyttäytyisi siellä.
On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista. Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia, edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä pöyristytti.
Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta, joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.
Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana, ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle, keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä itsensä hänen jalkojensa juureen.