Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää, eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut hänelle samana hetkenä, jona… Hän ei saattanut lopettaa lausetta.
Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi. Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi hyvillä mielin pois.
Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos, että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon. Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä moisilla mairesanoilla kunnioitat?"
"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan? Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun? Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"
"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta. Kukaan ei kuule huutoasi".
Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija, joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla, ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään, olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi, että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei tapaisi ovenvartijaa ovella.
Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään — minun ei ole tarvis mainita hänen nimeään — jonka katseet ja sanat heti saivat minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet minua kohtaan".
"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen! Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän kummankaan sydämessä".
"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".