Talonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden kumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa lähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää matkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan. Paawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki tietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa pidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun tilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti, että luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa löydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä toki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut, waikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen äitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet, jotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut naimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan ketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään, oli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman hinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt, tiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli matkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.

Näin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota Lowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen kumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet tästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä. Ei ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki, joka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta unestaan. "Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään," nurisi loismies. "Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon tyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia kowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän." — Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta kohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi renkille: "Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä: jos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä aika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi." Näin hänen puhuttua, rupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina tottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli tosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut länsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi nousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan ikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta toiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä. Tuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään, ja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä aalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon korkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden pääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin. Paawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin kaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut paikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin noitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi, jotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi wettä ulos, mutta turhaan. — Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen myötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja muissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä, ja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu, hukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan ei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan: pitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto renkin kerallansa sywyteen. — Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo wenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. — —

Näiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti Lowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta alussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut. Hän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo myöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. "Päästiin mekin rantaan," sanoi Matti, "wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin saawat aallot halaistetuiksi." — "Että kehtatten kehua," wastasi Lowisa suuttuneena, "kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos olisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten on. — Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus kansaihmissiä auttaa." — "Menkäät waan," pakisi taas Matti, "jos pääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä, jos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä tulee minun tilia tehdä" — "Mutta minä otan wenhen," huuskahti Lowisa mielikarwaudella, "teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos jätätten noita auttamata." — "Me otamme wenhen ja wastamme siitä," sanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, "jääkäät te waan, isäntä, rannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että se, jolla tuulet ja meri muinen oliwat kuuliaiset, wieläkin on woimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden nimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät puitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi katsoo." — Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden: "kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan" — mutta Jaako tätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: "eli joko oletta unhottaneet äsköisen opetuksen ja muistutuksen?" — Tämän sanottua käski toisten wenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet rannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla pian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä maalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että pitiwät sen aina aaltojen poikki, — ja niin rannasta erkauntuneet laskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.

Matti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti heitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten ihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän niille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: "Olispa minun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja kehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta." — Ja hätäkös nyt oli Matin olla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen alhaisuuttansa hawainneet, — ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä, jotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja hywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei tarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat askelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota he sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.

Wenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen jo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti tottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään. Likemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän, juurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin pitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän kumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen niistä sanowan: "etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun täytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun käteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin että kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni säilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut sinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on minullakin hauta luottu meren pohjassa — —"

Tällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, — ja niin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana, jota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin meri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen taidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa, tieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta että Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa. Turhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa, kaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa waan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän huudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä heitä suojelemaan. — Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän laimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin totuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa ja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset kutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile, waan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet niitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän pitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä henkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa täältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin — mutta se, joka elämänsä edesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka huoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla hädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään matkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan itsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka woimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas, joka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut ihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin wastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle mielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt samaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten, Häneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina itsemme hywäksi.

Niin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli, poistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo ylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin tiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli rintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä älynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen, toiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta hawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet sattui rientämään awuksi. "Älä laske," huusi torppari Jaako, "saat apua." — Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta paiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet apuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt wasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama silmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki aaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät airon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua, häntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka kyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.

Nämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan enää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin paniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä paljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis takaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin wahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla tultua korjataisi näiden wenhe'kin. — Lowisa ajatteli, jotta pitäisi jättää wenhen ja kääntää takaisin. "Kyllä huomenna sen rannalla tapaamma," sanoi hän, "jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie, wähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa." — Paawo tämän kuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta lukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin päättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin siihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä laskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja jossa oli warjo-rantakin.

Maalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja waatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat (sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa poislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei tohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan sinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: "Noh, meillä on jo lehtiä tehtynnä, mitäpäs teillä on?" — Siihen wastasi Lowisa: "meillä on paljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta säilyttäneet, — ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta, kuin teiän lehdinne." Matti tähän ei wirkkanut mitään.

* * * * *