Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin ahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä: Lowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän waattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä tunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi pelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä, oli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset pilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista, ja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä, näytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. "Meiän täytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma sen jo myödenantaa," sanoi Lowisa "sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja ja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille." — "Wai niin," wastasi Matti irwistellen, "teitähän rowasti lie Inspehtoriksi määrännyt; täytyy meiän siis totella." Tähän wirkkasi Jaako wakawasti: "ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme kaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois, waikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi." — "Mutta minä woin wakuutta teitä," sanoi Lowisa, "että täydeksi luetaan; rowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta hänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä laimiinlyödään halwempia." — Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä kuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet hänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä ja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät tohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen toimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä pitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän mielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä surkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään pois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi. Sairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. —
* * * * *
Kuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme heidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan, tiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.
Heinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut wastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä, josta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi tarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan tutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo tiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin aamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla, ikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.
Aamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan työ-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä, istuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti wuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin kauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa wiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli juoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: "mamma, minä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi minulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan kuin te'kin, hywin kauwan?" — Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja hywäillessä wastasi: "saat lapseni"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan äitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan, huutain weljellensä: "minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan, niin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?" — "Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin," wastasi weli. — "Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa on warmaan marjoja —" wirkkasi Lotta. "Eikö mitään," nurisi siihen weli, "kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja minäkin menneellä wiikolla siellä olin," mutta seurasi toki sisartansa sinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut wanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: "Kah, teillä on sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin." — Tähän wirkkasi rowasti: "Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan wiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin." — "Sade?" kysyi tytär kummastellen — "mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on selkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?" — "Jaa, juuri siitä päätän ukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?" Sekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja näkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta ajettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen rupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin ennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä jumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat kuin joet. "Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona," woiwotteli pieni mamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin oliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri sillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi Lotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa jo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka itse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä sanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä nousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa oli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.
Myrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi laittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi meren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. "Kyllä he saareen oliwat pääsneet," sanoi hän, "ennen kuin myrsky nousi, ja warjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon; emme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät silloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen." Kuin nyt sade oli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin aiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja katseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi juoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä — kuitenkin silloin tällöin luoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun Lowisansa.
Kello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista kamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: "tuolta tulee yks' wenhet; se on warmaan meiän —". Ja tuskin oli lopettanut sanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan Lowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja tunnusteliwat pappilan wenheksi — ja olipa kaikkein mieli niin iloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan, tiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat seljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.
Wenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä löytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi sentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia kuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän tapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen rowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä kohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta, että oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: "minä en olisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki wäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. —" — "Wai niin," sanoi rowasti kowuudella, "sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton puutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. — Empä sinusta niin julmaa olisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä."
Näin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut käskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla jaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää lewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki päiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli rowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin raskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa. Toinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli sen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta tuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi maatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän, missä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin hänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja sitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja kuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä tätä muistaissa oli: "onko Paawo hengissä?" — "Tääl' olen, weikkonen," wastasi Paawo, "waikk' ei minustakaan paljon ole." — Tämän äänen äkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan luoksensa. Tullelle lausui hän "minä en tästä enää nouse, mutta minä kuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen myöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä." — Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa: "kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä olen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on menestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta olen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin kunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. —" — Tässä itku lopetti hänen puhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: "Eikö niin?" — Tähän wastasi Paawo: "Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että suurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis ei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan kuin minun woimassani on heitä auttaa." Muuta ei tahtonut kuulla, waan pyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas wuotteellensa.
Wähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja rowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa. Ensin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren tiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti rippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: Autuas on se, jonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat (Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen todistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen taitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi saamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin tuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa, katumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan niissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan armoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän ajattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa on toimitettu — silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon omassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta ja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla ja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat kyyneliin — ja lopetti puhensa näillä sanoilla: