Tuolta tulee laajat laumat,
Herra meitä auttakoon!
Tässä arpa heitetähän;
Joka miesi asentoon!
Säästetään vaan luotejamme,
Kunnes niistä jokainen
Varmaan löytää miekkosensa,
Vihollisen sydämmen!
Nyt, nyt! Herran kanssa! Syöskää
Niinkuin tuisku talvisään! —
Luodit lentää, miekoin, peitsin
Eteenpäin nyt rynnätään.
Vihollisten rivit horjuu,
Joukot kaatuu, pakenee;
"Voitto voitto!" — Sotamiehet
Meidän puolla huutelee.
Vaan oi, kohta voiton äänet
Valituksiin vaihtuvat;
Uuden päivän armaat toiveet
Haudan yöhön haihtuvat.
Viekas vihollinen pääsi
Salaa meidän selkähän;
Missä meidän ratsuväki?
Senhän piti estämän…
Kuolonvimmoin, kaatuenkin
Meidän miehet taistelee,
Vaikka maansa menneheksi
Selvästi he havaitsee.
Verissään ja haavoissansa
Iskevät he vielä vaan;
Kunnialla kuolemahan,
Orjaksi ei milloinkaan!
Mailleen meni viluissansa
Päivä lyhyt talvinen,
Yö jo peittää hunnullansa
Kentän kolkon, hurmeisen.
Pakkanenkin armahtaapi
Uhreja nyt taistelun,
Vaimentaapi viimallansa
Tuskat kansan ruhjotun.
Pitkä ompi pohjan talvi,
Ei sen luulis loppuvan,
Pitempi aik' isonvihan;
Luullut ei ois virkoovan
Suomen enää sorron alta
Uuteen eloon ensinkään.
Ja — nyt näät, kuin rauhan mies käy
Peltoansa kyntämään.
Eipä ole Suomen kansa
Luotu kesken kuolemaan,
Elää se, jot' ei voi kaataa
Edes isovihakaan.
Uusi polvi tämän tuntee;
Isiänsä mainiten
Pojat vievät sotamuiston
Kotiansa iloiten.
Pakolaisten palaaminen.
Hiipii perhe pakolainen
Metsän laitaan arkaillen.
"Jokohan on vainolainen
Mennyt mailta taistojen?" —
Rauniot ei vastaa heille,
Vieno kuiske viidakon
Haihtuu tuonne ilmanteille
Yli vanhan vainion.
Mutta missä pellot, missä
Kodin kaunis lakeus?
Pelloiss' isäin kyntämissä
Nuorta metsää, asumus
Jok' on sutten ahnahitten;
Kolkko kotiseutu on,
Mutta mieli palaavitten
Vielä kolkompi auoton.