Eipä kuulu vainolaista;
Mennyt on jo vietyään,
Mit' ol' ottaa arvokkaista,
Tuleen sytytettyään,
Mit' ei voinut myötään viedä.
"Napueen jäi hautoihin
Isä, mieroon me, — en tiedä,
Kuinka henkiin jäätihin."
Äidin puhe nyyhkytystä,
Siitä itkee tytärkin;
Lasna pakoon hävitystä
Joutui maihin vieraisin,
Tuskin muisti kotiansa;
Veikot viimein puhkeaa
Lausumahan innoissansa:
"Tämä siis on meidän maa!
Kirves käteen, kuokka toiseen,
Työhön eestä synnyinmaan!
Aura isäin vainioiseen,
Omaks niin se voitetaan.
Perintömme, äiti, näytä!
Onko kotipelto tuo?
Lemmelläsi mielet täytä,
Sepä rintaan voimaa luo!"
Äiti parka askeleitaan
Jouduttaa, niin päästihin
Erämaasta ääreen keitaan,
Juureen vanhan temppelin.
Niinkuin leski murheellisna,
Raastettuna seisoi se;
Ilomielin, voitollisna
Astui nuoret sisälle.
Templi täyttyy vähitellen
Kansaa köyhää palaavaa;
Virsi kaikuu värähdellen,
Herran sana virvoittaa,
Nääntyneille voimaa uutta
Luo se mieliin lohdullaan:
Herra käyttää ankaruutta,
Vaan ei hyljää kuitenkaan.
"Herra, siunaa meit' ja auta!"
Tää ol' kaikkein huokaus.
Pian kansanlemmen kautta
Elpyi elon armaus,
Uudet kodit rakennettiin,
Aineen, hengen vaurastus
Tosi työllä saavutettiin, —
Jälkimailman siunaus.
Kaksi kaarlolaista.
1.
Joukossa kuuluin "sinisten"
Mainittiin kesken veikkojen
Useinkin kahta Suomalaista.
Kun luodit tuiskui tuiriiimmin,
Vierekkäin aina nähtihin
Nää kaksi kunnon kaarlolaista.
Jo nuorna Skoonen sodissa
Ol' Pekka sodan opissa,
Läks' itse sinne Pohjanmaalta;
Vaan Hämeen Matti kodistaan
Vaadittiin arpaan kolmikkaan,
Ei näyttänyt hän sotilaalta.