Ei päässyt kansan ääni kuulumaan,
Se kapinoitsemista muka vainen
Ja juonta yllyttäjäin kurjain vaan.
Ja kuinka kelpais raaka Suomalainen
Maan asioista mitään päättämään? —
Ei heillä liioin liene hätääkään,
Kuin "Irokeesit" voi he metsissään.
Vaan hallat voitti kevään henki uus:
Kautt' Aleksander Toisen uusi aika
Jo koitti, aurinkoisen armaisuus
Ja lämpö maahan vaikutti kuin taika.
Jo kansan toiveet, tarpeet syvimmät
Hallitsijankin korviin pääsivät,
Min parhaat parannukset syntyivät.
Vapauttaja-Tsaari! Suojanaan,
Edistäjänä tosi valistuksen
Muistaapi Sua kansa Suomenmaan,
Ja muistolles se lausuu siunauksen,
Niinkauan kuin se muistaa itseään:
Se saapi siitä innon elämään, —
Kuin kieltää vois se sydänlämpöään?
Juhlaruno
Etelä-Fohjanmaan Suomalaisen kansanopiston vihkijäisissä
Ilmajoella 8/1 1896.
1.
Mikä onkaan linna tuolla,
Kaukaa silmiin siintävä;
Onko hovi mahtimiesten,
Herrain hovi kiiltävä?
Onko saatu sortamahan
Kansaa orjuusikeeseen
Talo suuri Korpisaareen,
Ilmajoen sydämmeen?
Ootko yksin muukalainen,
Vielä tuota kysytkin! —
Ei se ole hovilinna,
Ei se lyökään kahleisin.
Valistuksen ahjon oivan
Kansan lempi luonut on,
Opin ahjon nuorisolle:
Nä'et kansanopiston.
Väinämöinen vakaa vanhus synnyt syvät ilmi toi,
Suomen kansa tiedon valon kalliiks aina arvioi;
Miekkonen se, joka tiesi luvut luonnon mahtavat,
Häntä kuulee miehet, naiset, vanhuksetkin vakavat.
Vaan kun poika Marjattaisen ruhtinaaksi ristittiin,
Kaiken vallan vartijaksi, mailman valoks mainittiin,
Niin jo väistyi Väinämöinen, laulun ladun jättäen,
Niinkuin päivän koittaessa väistyy valo kuuhuen.