Aina luojaansa Suomi kiittää
Kun sai Mikael Agrikolan,
Jonka uudistyöstä se niittää
Hedelmän saanut on runsahan.
Nimensä kirkasna päilyy,
Hartaassa muistossa säilyy;
Missä on Suomalainen
Yksikin oikea vainen,
Siellä sinua siunataan,
Isä uskon, kielen ja maan.
Kaarina Maununtytär.
1.
Eerikki nuor' oli kuningas,
Oli Sveain ja Gööttein valtias,
Hän rakasti reipasta Ruotsiansa,
Vaan riemuja rakasti enemmän,
Sydämmen kiivaasti sykkivän
Kun tuns' elonintoa rinnassansa.
Lait sääsi hän uudet ja rattoisat,
Sääs kaunihit kukkien markkinat
Pääkaupungillensa Tukholmalle.
Ja porvarit kaunisti innoissaan
Kukilla, lehvillä huoneitaan
Mieliksi nuorelle hallitsijalle.
Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin,
Miss' surut jo riemuilla surmattiin,
Seurassaan uljaita on ritareita.
Kukasta kukkahan veikaten
Ja neitojen ruusuja silmäillen
He noutavat herransa askeleita.
"Kas, tuollapa, herrani armollisin,
Ruusuista ruusu on kaunihin;
Se on kuni vieno umppunen vasta."
Pian keksivi Eerikki neitosen,
Ihamielin käypi hän äärehen,
Jo hyväelee hän poskelle lasta.
"Mikä nimesi?" — Eerikki kuningas
Kysäisee, poski on hohdokas,
Kun kukkasneitohon silmät jääpi.
"On Kaarina nimeni, kotoisin
Oon Suomesta, laps' olen korpraalin",
Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.
Vaan äkkiä tappelun rähinää,
Väkijoukon ääntä ja hälinää
Nyt alkaa kuulua torilta tuolta.
Kas, kuinka se vanhus nyrkillään
Sitä nuorukaista piekseekään!
Ja kansa jo pitää kummankin puolta.
"Tie auki!" — Kuningas katsomaan,
Käy paikalla rikosta rankaisemaan.
"Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" —
Ja Kaarina kuulee tuomion tään,
Hän syöksevi armoa pyytämään:
"Kuningas, isälle armoa suokaa!"