Muuan kesä, kuudestoista Aholan asukkaille torpassaan, muuten muutamia vuosia vuosisatamme keskikohdan tällä puolen, oli outo aavistamaton aika ainakin näillä Suomenselän seuduilla ja koko maailmassakin oli, arveltiin täällä, aika kumman kuohuisa, kaikki olot pois tavallisilta sarannoiltaan.

Ensiksikin Aholan Hermannille oli tämä kesä ankara kärsimysten aika, ja niin monelle muullekin. Paikkakunnalla liikkui n.s. punatauti, ja suven suussa oli Hermanni joutunut sen vaivattavaksi. Tauti piti vatsan mitä onnettomimmassa kunnossa ja heikonsi miehen melkein mitättömäksi. Semmoisena haappurana kuin viikkoja nälillä pidetty koira ja alituiseen tuskia tuntien täytyi Hermannin tehdä kesätöitään. Oli hänellä nyt tosin apunaan roteva kasvuinen puolentoista-kymmeninen Maija tyttö, auttoi myös pikkusen, toistakymmentä ahmimalla käyvä poika Jussi, ja koki se äitikin viisivuotiaalta Liisa-tytöllään päästä työhön välimittäin. Mutta ei siitä olisi mitään tullut jos ei hän, mies ja isä olisi aina muassa ollut. Sen hän oli tullut havaitsemaan. Töitä oli siksi paljon, ja sitäpaitsi näyttivät vaimo ja lapset käyvän neuvottomiksi ja epätoivoisiksi, milloin hän yritti työstä jäämään pois. Hän oli kyllä tullut monasti näkemään, kuinka Hannan kärsivällisyys ja kestävyys minkä lapsista milloinkin ollen kivuloisen taikka muuten vastahakoisen oli läpi synkkäin öidenkin ollut alttiiksiantavaista ja lujaa laatua, mutta ulkotöissä ei hänellä ollut miehen ryhtiä eikä suunnittelukykyä, oli Hermanni huomaavinaan. Mukana siis niin kauvan kuin pystyssä pysyy…

Sitten käytti mainitun kulkutaudin lisäksi Herra muitakin herätyksen välikappaleita, joiksi Hermanni ja moni muu semmoisia ajattelivat ja nimittivät. Keväästä alkaen oli siellä täällä likempänä ja edempänä ilmaantunut ennen kuulumattomia ennustajanaisia. He raukesivat ensin kuin uneen, alkoivat sitten, kauheita tuskia kärsien ynnä koko ruumiin vääntämisillä osottaen, puhua pitkiä puheita, joissa kiersivät jonkun tunnetun uhkauksellisen raamatun kohdan ympärillä, niinkuin: "katso minä tulen pian ja minun palkkani on minun kanssani!" ja "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä". Heidän puheensa olivat läpeensä sekavia, ettei toisinaan saanut juuri muuta selvää kuulla kuin: loppu tulee, loppu tulee! Toisinaan he taas olivat näkevinään elossa olevia ihmisiä jo kuolleiksi taikka yleisen lopun tulleeksi, ja sitten kuinka kutkin tunnetut ihmiset saivat kärsiä pahassa paikassa. Ne, jotka eläissään olivat koreilleet sormuksilla, helmillä, heluvöillä, kiiltävillä napeilla ja loistavilla neuloilla, punaisilla taikka muuten komeilla vaatteilla, saivat tuskia kokea kustakin ylellisyydestä erikseen ja omituisella tavalla. Niinpä ne, joiden kaulassa helmet oli ollut, saivat ilkeitä vaivaavia kärmeitä kaulansa ympärille, joilla oli ollut kiiltonappeja tai loistoneuloja, saivat niiden kohtiin ruumiiseensa ankarasti polttavia tuliliekkejä. Ja niin edespäin. Toisten ihmisten ruumiissa oli enemmän, toisten vähemmän kirkasta jälellä, ja sen mukaan oli heidän helpompi tai vaikeampi tulla autuaaksi.

Seurauksena noista ennustuksista oli että ennen iloiset hyppelyissä ja rattoisissa joukoissa heiskalehtaneet nuorukaiset ja neitoset lakkasivat semmoisista kokonaan. Ennen oli kajahdellut poikien miehevän raikkaat ja tyttöjen heleän kimakkaat äänet uusina ja yhä uusina säveleinä uusine sanoineen kumpujen, laaksojen ja järvien yli. Vaan nyt missä sävel yritti ilmoihin iloisesti nousta, hervahti se uikahtaen takaisin kuin lentoon lähtevä lintu, jolta siivet äkkiä sivallettaisiin. Ennen olivat nuoret harrassa korvin kuunnelleet, minkälaisia uusia lauluja taasen toivat milloin miltäkin kaukaisemmilta kyliltä ja peräkunnilta, Valkaman loukolta, Suihkojärven perältä, Kuoreveden kyliltä ynnä muista paikoista ulkoseurakunnista. Nyt kuului vain uusia ja uusia lopun ennustuksia. Joku ennustaja, vai kukahan lie ollut, oli tietänyt varman ajankin: loppu oli tapahtuva Laurinpäivä-viikon maanantaina kello kuusi iltasella. Toinen puhe kävi että koko maailma silloin loppuisi, toinen että ainoastaan Suomenniemi hukkuisi, vieläpä yksi että tältä seudulta vain Vaasaan asti oleva maa humahtaisi syvyyteen. Jotkut tai joku oli nähnyt kuussa sen virren numerot, jossa varoitetaan: "Katsos sinuas, sä suruinen Suomenmaa ettei sun kävisi kuin Sodoman!"

Vielä hyvin useat nuoret heittivät koristeensa ja helunsa tuleen. Moni neito heitti takkaan palamaan suuret ruskeat helmensä ja hopeaiset sormuksensa ja korulasisen mekkoneulansa, joita ennen oli halulla hankkinut; kellä oli korvarenkaat ne saivat mennä samaa tietä. Moni nuorukainen kiskasi vehreältä välähtävät lasiset liivinsä napit irti, otti loistoneulan lakistaan, heluvyön vyöltään, punaisen kaulahuivinsa ja muut semmoiset. Kaikki ne kapineet, jotka katsottiin olevan paljaaltaan koristuksia, poltettiin, mutta vaatteita ei poltettu, niitä vain lakattiin pitämästä ja pantiin talteen. Niin eivät tytötkään polttaneet punavaltaisia huivejaan ja hameitaan. Sillä vaikka oltiin lopusta jotensakin varmat arveltiin ja toivottiin kuitenkin ikäänkuin salaa että jos se ei yhtäkaikkikaan tulisi… Mistä sen ihmiset tietää! Muutamia keski-ikäisissä ja vanhemmissa ihmisissä oli semmoisiakin, jotka olivat takertuneet erääsen kohtaan lukemastaan Jumalan sanasta, jossa sanottiin: "Yksi suku tulee, toinen menee, vaan maa pysyy ijankaikkisesti." Ei maailman loppua tulekkaan, ihmiset vain kuolevat, kukin, kun aika tulee, päättelivät he verrattain rohkeamielisinä.

Naittajaisia ja häitä ei pidetty, ja kuinkapa pidettiin koskapa yleinen suru ja kammo oli tukahuttanut voimakkaammat lemmen- ja elämäntunteet. Vaikka olikin useampia yhtymyksiä mennä talvena alkuunpantu ja naittajaisia pidetty, ei niitä kuitenkaan nyt kesällä, miten tavallista olisi ollut, häitä pitämällä eikä muutenkaan päätinkiin viety. Lempi eleli vain arkana piilotellen sydämmen salaisissa sopukoissa, puhjetakseen sieltä jälleen vallitsevaksi voimaksi, kasvaakseen vielä syyspuoleenkin rehoittavaksi sulotuoksuiseksi puuksi kuni kukkiva juhannuksenaikainen pihlaja — kunpa vain elämää suotaisiin ja maailma tasaantuisi entiselleen.

Tappeluista ei tänä kesänä liioin tarvinnut kuulla, vaikka juomisesta eivät kaikki siihen tottuneet kumminkaan lakanneet. Olipa ainakin Keski-Kummun isäntä lehti- ja heiniajan lomassa ryypiskellyt viikkonsa kuten ennenkin, vaan lakattuaan joutunut herätyksen tuskiin. Ja mennyt papin puheille. Hän tulikin parannukseen, mutta oli vielä yksi siellä toinen täällä, jotka ryypiskelivät milloin viinaa irti saivat.

Jo keväällä oli seurakunnassa tapahtunut useita herätyksiä. Pappi oli ankara lainsaarnaaja, joka julisti Jumalaa sinä kuluttavaisena tulena, jonka eteen on julmaa joutua ilman välimiestä. Mutta tätä välimiestä ei taas ollut sovittajana kenelläkään, ei kaikkein nuhteettomimmalla ja siivoimmallakaan, jollei hän ensin ollut mieleltään murtunut ja tuntenut tuskia synteinsä tähden. Kun ennustajia kuultiin ilmestyneeksi ja kun maailman lopusta ruvettiin puhumaan, arveltiin jotensakin yleisesti papin myös tietävän kuinka asian laita oikein olla mahtoi. Olivatpa muutamat kysyneetkin häneltä, luuliko pastori olevan perää ennustajain ennustuksissa ja tulisikohan se loppu. Pappi ei ollut sanonut ennustuksia perättömiksi eikä myöskään niiden todenperäisyyttä vakuuttanut. "Sillä hetkellä, jona ette luulekaan, tulee Ihmisen Poika", oli hän vain vastannut ja kehottanut vaikuttavin sanoin parannukseen.

Miehiset parannuksen tekijät laitattivat tamppaamattomasta sarasta tai ohuemmasta harmaasta kankaasta lyhyen takin, jonka takapuolelle häntään kurottiin lomat; hattu matala ja harmaa piti myös olla kaikilla. Nämä merkit erottivat Jumalan lapset maailman lapsista. Vaimoisilla parannuksentekijöillä ei ollut niin selviä erotusmerkkejä, mutta käyttivät hyvin yksinkertaisia vaatteita ja pitivät huivia enemmän silmille vedettynä kuin maailman lapset. Kirkossa menivät kaikki Jumalan lapset perimmäisiin penkkeihin, likinnä saarnastuolia ja alttaria istumaan, — ei kuitenkaan äärimmäisiin alttaria vastaan, sillä ne olivat papin rouvaa, mamselleja ja muita herrasihmisiä varten.

Ei ollut hetikään yleisenä tapana pitää virsikirjaa mukanaan kirkossa, mutta Jumalan lapsilla se piti välttämättä olla. Heillä oli myös tapana mennä kirkonajan jälkeen pappilaan, jossa papinkamarissa useimmat istuivat lattialle, kun ei istumia riittänyt. Papille kertoivat viikon mittaan kohdanneista kiusauksistaan ja hengellisistä murheistaan. Saivat häneltä lohdutuksen ja neuvon sanoja kuulla.