Tämmöisiä parannuksentekijöitä elikkä uskovaisia oli monikin jo ennen nähnyt kaupunkimatkallaan Alamaassa ja tiedettiin heille nimikin: körttiläiset.
Mutta siitä nyt useat, hyvin useat ennustusten tähden rauhattomiksi tulleet sielut, nuoremmat ja vanhemmat ihmiset, olivat epätiedossa, pitikö parannuksen tehtyään ruveta körttiläisiksi, vai auttaisiko semmoinen parannuksenteko, jossa ei olisi tuommoisia ulkonaisia merkkejä.
Aholan Hanna, ja Hermannikin, milloin suinkin jaksoi, menivät pyhisin kirkkoon. Yhdessä he tavallisesti lähtivät, toinen tai toinen kumminkin vähän edeltä. Hannalla virsikirja kainalossa, Hermanni ilman sitä. Kohta alussa kun nousivat Jättiläisenseläu kuvetta ylös väsytti Hermannia, ja hän istahti kivelle ja sanoi vaimolleen: Koe sinä kiirehtiä joka paremmin jaksat, että ehtisit yhteensoittoon. Minä tulen jahka ma jaksan. — Hanna ei kuitenkaan malttanut häntä heti näin alussa jättää. Sanoihan tavallisesti: Kun tuosta paranisit ja tulisit jälleen hyvin jaksavaksi, jättäisitköhän sitten minua? — Enpä tiedä. No pitääköhän lähteä sun perääs. — Sitten matkalla, jota oli runsaasti puolen peninkulmaa, viimeiseltä toista neljännestä maantietä, joutuivat he erilleen toisistaan. Sillä kun väkijoukot suurenivat, erkanivat naisihmiset miehistä eri joukkoihinsa ja jäivät jälkipuolelle. Mutta Hermanni tavallisesti vaimojoukkojakin jälempänä kävellä hituutteli yksin — terveenä ollessaan hän oli myös useimmiten yksin kävellyt, mutta silloin kelpo vauhtia.
Sitten kirkkomäellä, jossa ihmisjoukot sekaisin liikkuivat, ja itse kirkossa, jossa vaimoväki meni penkkeihin omalle puolelleen, vasemmalle pääovesta katsoen, ja miehet omalleen oikealle, puolisot yleisesti ainoastaan sattumalta näkivät toisensa. Körttiläiset kuitenkin, milloin molemmat puolisot olivat semmoisia, tiesivät toisensa istumapaikat varmemmin, sillä he kumpikin olivat etumaisemmissa penkeissä kirkon perällä, Ja Hermannin voi Hanna ja kuka hyvänsä havaita koska tahtoi. Muttei hän istunut perällä jumalisten joukossa, ei keskikirkossa siivojen arvokkaampain keski-ikäisten riveissä, eikä niissäkään penkeissä keskeltä oveenpäin, joissa suruttomat elikkä — nyt tänä kesänä, jolloin aivan suruttomia tuskin oli — vähimmän huolehtijat istuivat. Hän istui joka kerta kaikkein äärimmäisessä penkissä pääoven sivussa, johon eivät muut koskaan menneet. Kaikissakin tilaisuuksissa, joissa ihmisiä oli koolla, pyrki hän aina pysyttäymään takapuolella huomaamattomana. Publikaanin vaatimaton esiintyminen rukoillessaan temppelissä oli hänen mielensä mukaista ja tälle ajatukselleen hän sai lisää tukea Vapahtajan neuvosta: "Koskas joltakulta häihin kutsuttu olet, niin älä istu ylimmäiseen sijaan"…
Mutta vastoin omaa tarkoitustaan tuli Hermanni huomatuksi kirkossa tässäkin sijassa, jossa hän toivoi saavansa olla niinkuin ei häntä olisikaan. Äkkäsi monta kertaa kuinka ihmiset penkeistään kurkistivat selkänsä taa ihan varmaan nähdäkseen oliko Aholan Hermanni kirkossa. Vieläpä pappikin saarnastuolissa näytti viittaavan sormellaan suoraan häneen kysyessään: Sinäkin siellä! Kuinka on sinun laitasi? Onko Jumalan laki saanut sinua kurittaa? Vai vieläkö olet entisessä paatumuksessasi? —
IV. Eräällä kirkkomatkalla.
Muuanna sunnuntaina — ja se oli Laurinpäivä-viikon maanantain, ennustetun lopun edellinen päivä — väkijonon kirkonmenojen lopetettua lappaessa kirkon ja pappilan välistä maantietä sattui pappi körttiläisten joukossa kävellessänsä äkkäämään Aholan Hannan, joka näytti sivuuttavan likemmäksi ojaa antaakseen tietä muille.
— Ellen erehdy, olette te Aholan vaimo Kuusikankaan maalta, arvasi pappi keppiään huiskuttaen. Muistan teitä päivätöissä pappilassa olostanne, ja kävittehän kerran ripillekirjoituttamassa pappilassa.
— Kyllä olen se, vastasi vaimo hiukan hämmästystä äänenväreessä osottaen.
— Eikö miehenne nimi ole Hermanni?