— Se punatauti, jota ne nyt sairastavat ja johon kuolevatkin.
— Vai niin. Jaa-a, siihen on kuollut kumminkin kymmenkunta lasta, joku ijäkkäämpikin joukossa, tästä seurakunnasta tänä suvena. Oletteko koettaneet hankkia lääkärin apua?
— Ei, kun se tohturi on niin kaukana, neljän peninkulman päässä, eikä meillä ole hevostakaan. Kanverttiviinaa on vähän hankittu.
— Onko siitä ollut apua?
— Kehuu se vähän olevan. Polte eli väänteet ovat aina hiukan helpottaneet kun sitä on maistanut.
— Ei suinkaan miehenne ole juomari,
— Ei toki. Liekkö milloinkaan ollut päissään? Ei ainakaan minun aikanani.
— Hyvä, No minä olette ottaneet taudin vastaan? Oletteko katsoneet sitä Herran kuritukseksi hyvään, vai —?
— Tuollapa se ukko menee, huomautti vaimo papille, viitaten yksin joukkojen jälessä pappilan mäkirinteessä kävelevään mieheen, ja tuli samalla melkein tajuamattansa keskeyttäneeksi papin kysymyksessään.
— Jaha, jassoo, sielläpä se menee, tunnustelen minäkin tänne asti.