— "Mutta nisut Hän kokoo aittaansa", säesti pappi siihen.
— Vanha pelto se kasvaa aina täyden elon vaikka kesä pitkin matkoin ei ole aivan hyväkään, mainitsi Hermanni havaintonansa. Hänen ajatuksensa olivat juohtuneet pappilan vankkaa ruista katsellessa vertaamaan omaa suviruistaan tähän.
— Niin, tosin kasvullisuus riippuu paljon pellon mehevyydestä, vaikka "Herra se on joka kasvun antaa" niin maallisessa kuin hengellisessäkin pellossa — lisäsi pappi edellisen päätelmään. Kasvavatko teidän pellot huonosti?
— Huonosti tahtovat yhäkin kasvaa. Mitä kun ei ole riittävästi väkiainetta. Ei ne väettämättä kasva maat täällä. Toista se on Kyrönmaassa, jossa ei tarvita sontaa ollenkaan. — Meidän pellot yrittivät tuossa kun viisi kuusi vuotta oli konnulla oltu tulla väkeensä, antoivat parina kolmena vuonna kelpo sakean sadon, vaan sitten rupesivat jälleen tekemään tenää. Niinkuin ensimäisinäkin vuosina pakkaa niissä yhä vielä virna ja muu roskaheinä olemaan yhtä suurta poikaa kuin oikea viljakin. — Hermannin kieli tuntui vertyneen kun sai peltojensa laadusta puhua.
— Jaa jaa, tarpeelliset ovat maallisetkin pellot, myönsi pappi hänen lopetettuaan. Eikä nämä pappilankaan pellot ole hyvässä kunnossa. Väeltään kehnot ja rikkaruohojen vallassa ovat melkein kaikki syrjäpellot. Tuo vierrepelto, jossa nyt ruis rehottaa, on meidän pelloista mehevin. Muuten on maanviljelys täällä ylimalkaan heikolla kannalla vertasi sitä maanviljelykseen Kyrössä taikka Hämeen sydämmessä. Eikä täällä papillakaan lihavat päivät ole.
— Niin, meillä on ainakin se vika ettei ole heinimaata jotta voisi pitää useampaa lehmää, jatkoi Hermanni selitystään. Niitty on pellon emä. Enimmäkseen on meillä ollut vain yksi lehmä, vaikka nyt taas aijotaan hankkia toinenkin talvelle. Ei se yksi lehmä semmoisiakaan peltoja…
— Onko teillä hevosta?
— Ei. Mitenkä sitä semmoisella heinäerällä hevosta pitää! vastasi Hermanni itsekseen ihmetellen että toinen semmoista kysyikään kun kerran oli saanut kuulla heinäin vähyyden.
— Kuus lammasta meillä on, antoi tietonaan Hanna, joka tähänasti oli vain kuunnellut. Oli meillä ensimmältä hevonenkin, mutta eihän sitä saatu elämään muuten kuin rahtimaiden heinillä, ja kun se tarvitsi suurustakin ja muuta, niin täytyi Hermannin raahastaa ansioajoissa ja semmoisissa. Niin että se kyllästyi koko reuhastukseen ja myi hevosen pois. Vastaan minä kyllä olin, mutteihän se auttanut… Hän havaitsi liikoja kaikkien kuullen puhuvansa ja lisäsi: Taitaapa se sentään parasta olla niinkuin se on.
— Kymmenkunnan vuotta on sitä nyt hevosetta oltu — tarttui Hermanni asiaan taas, — ja kyllä se on ollut paljoa rauhallisempaa siitä lähtien kuin siihen asti. Se on ollut nyt oikein kuin kotielämää. Ja jahka siitä pellot voimaan saadaan, niin meiltä ei puutu mitään. Velatkaan eivät ole aivan suuret. Kun vain terveyttä sitten suodaan.