— Niin, tekin olette sinä sen ottanut? tutki pappi.
— Kyllähän sitä on aina lujemmin koettanut Häneen luottaa. Koettelemuksen ja herätyksen aikaa se muuten on ollut koko elämä. Varsinkin ne kohta kuusitoista vuotta, jotka Hannan kanssa on Aholassa asuttu. — Hän katsahti vaimoonsa, joka tiensyrjää miettiväisenä käveli, mutta näytti siltä kuin olisi Hermanni kohta havainnut ettei hänen olisi tarvinnut näinkään paljoa tässä kymmeniselle ihmisjoukolle sanoa.
— Onhan sitä saatu yhtä ja toista kokea, yhtyi vaimo hiljaisella äänellä.
— Minä kuulen — otti pappi sanoiksi kun oli tultu pappilan hilan eteen — että te, Aholan asukkaat, ette ole hetikään maailman lapsia. Kuitenkin — en tahtoisi luulla että onnutte molemmille puolin, mutta omatuntoni sielunpaimenna pakottaa minua kysymään, minkä tähden ette kokonaan antaudu Jumalan lasten merkittyyn joukkoon?
— Erilleen maailman lapsista, otti joku jatkaakseen papin kysymystä.
Molempain kasvoissa huomasi, kun siinä ohimenoteillään liki toistaan seisoivat, hämmästystä juuri kuin olisivat arvaamattansa tuomiolle joutuneet. Hyväsen hetken perästä Hermanni vastasi:
— Mutta sanoohan siellä Jumalan sanassa Kristus itse: "Koskas rukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves"…
— Jaa jaa, myönnytteli pappi siihen. Mutta raamatussa puhutaan myös "valituista lapsista", "piskuisesta laumasta". Ja Kristuksen opetuslapset Hänen aikanaan ja sittemmin seurakuntia perustaen lyöttäytyivät omiin joukkoihinsa, ja mahdollisesti heillä oli vaatetuksessakin jotain erotusta maailman lapsista. Tosin ei Jumalan lapsena oleminen ole vaatteiden vaan sydämmen asia, mutta maailman, surottoman maailman tähden on hyvä vaatteidenkin puolesta olla eroava, ja kirkossa tuleminen lähelle toimituspaikkaa osottaa Jumalan lapsilta hartautta ja tarkkaavaisuuden halua.
— Kyllä se niin on kuin pastori sanoo. Sitä minäkin, sitä minäkin, aivan niin — kuului joukosta.
Seurasi äänettömyyttä, Lehtevät suuret koivut pappilan puutarhan edustalla suhisivat hienon hiljaa leppeän suvituulen henkäyksissä, puutarhan kasvit monivärisine muukalaisine kukkineen, vuohensilmäin ja keltakukkien kirjoamat heinikkokedot, ohra-, kaura- ja ruispellot ja niiden syrjissä siniset ruiskukat, ynnä Pietarinkukat valkoisine heteineen — kaikki näyttivät ja tuntuivat, kun niitä hetkisen äänettömänä katseli, vielä niin siivekkäiltä jotta veivät vaipuneemmankin ja uskonmietteisiin takertuneen mielen mukanaan luonnon maalliseen ihantolaan, jossa elontuoreutta tuoksuu, mutta joka samalla kohottaa tunnetta ja ajatusta autuaitten aavistettuihin asuntoihin. Taivas oli yltympäri ohuessa pilvessä, mutta ilma muuten maidonmieto. Äänettömyys loppui kukkain ja ihmisten vertailemiseen toisiinsa, kuinka molemmat aikansa kukoistavat ja sitten kuihtuvat. Keski-Kummun isäntä tuumasi vakaasti että jos nyt huomenna maailma loppuisi, niin menisivät kukat ja viljat ja parantumattomat ihmiset turakkoon yhtaikaa…