— No, Hermanni, älä nyt kiivastu. En minäkään sitä totta tahdo.
— Sinä kumminkin aina niin helposti tahtoisit muiden mukaan, oli se sitte maallista taikka hengellistä. Emmekö me saa olla omia olojamme! jatkoi hän hyvästi heltyneenä, Jumalaan mekin luotamme. Niinkuin olen sinulle monasti sanonut on Pyhä Henki kolkuttanut minun sydämmeni ovelle nuoruudesta, aivanpa lapsuudesta asti. Herätyksen aikoja on minulla aina ollut. Hidas olen kyllä ollut. Mutta Herra ei ole kyllästynyt minuun. Mainitsen sinulle nuoruudestani erään tapauksen, joka on tähän asti mainitsematta jäänyt. Meitä oli useampia nuoria miehiä koolla Kantolassa, Käsillä oli viinaa talvellisesta keitoksesta sen verran että kun se tasan oli juotu tultiin jokahinen kelpo hyvälle tuulelle. Ja sitten rupesi tekemään mieli lisää viinaa, Keski-Kummussa, jossa keitosmäärät aina ovat olleet niin suuret, tiettiin sitä saatavan. Toiset lähtivät tuolle kolmen neljänneksen matkalle viinan tähden, mutta minulle juuri lähdön päissä kuiskasi sisällinen ääni: Älä mene! Se on pirun houkutusta. Ja perillä oli syntynyt kova tappelu, jonka maljoja Saukon Kyösti poti viikkokausia sängyn omana. Se oli Herran vetoa puoleensa sekin. Näissä kotoisissa kohtaloissamme Aholassa olen minä vuosi vuodelta havainnut yhä selvempiä viittauksia aina paremmin turvautumaan Kristukseen. Tänä kesänä on Herra käyttänyt erityisen tehokkaita herätyskeinoja minulle, meille ja koko maailmalle. Maailman lopun ennustusten kautta Hän herättää suruttomain suurta joukkoa. Mutta ei meidän siltä tarvitse lakata työtä tekemästä ennenkuin tämä maallinen elämä meiltä otetaan. "Valvokaat ja aina rukoilkaat", mutta työkin on pantu alusta alkaen ihmisen velvollisuudeksi. Turvaaminen Jumalaan yksinäisyydessä ja työssä antaa paljoa paremman rauhan kuin vaikka olisi minkälainen joukko aina koolla ja minkälaiset kurohäntätakit.
— Niin minäkin ajattelen. Mutta hyvä Hermanni, auta sinä minuakin valvomaan ja rukoilemaan ja uskomaan! Minä olen vielä hidas, ajatukseni eivät pysy jumalisissa asioissa kuin pikkusen aikaa kerrallaan. Kun yritän ajatella Kristusta ristin päällä, niin en huomaakaan kun jo taas ajattelen että jospa meidän torppaan voisi lisätä heinimaata, jotta saataisiin hevonen ja kolmekin lehmää elämään.
— Mutta, Hanna armas, se on sinussa paha vika että toivot enempää kuin on saatavissa. Maallisten asiain aprikoiminen ja sovittelu kuuluu valvovalle ja uskovaiselle yhtähyvin kuin kaikille toimeentuloansa harrastaville ihmisille, mutta tavoittamattomien toivominen on pahaksi, se vie tyytymättömyyteen ja levottomuuteen ja viepä katalaan kateuteenkin. Mutta yhdessähän me olemme kuitenkin tehneet työtä, luottaneet ja toivoneet. Yhdessä autuuttakin ajatelleet. Niin teemme vastakin. Usko sinä ylhäiseen Isään, "heikko usko on myös usko".
— Niin, Hermanni — minä uskon. "Auta minun epäuskoani!" Vaimon ääni kuulosti huokaavalta.
— Ethän minua rukoile vaan Jumalaa?
— Kumpaakin. Aina kun aattelen Jumalaa aattelen sinuakin, ja toisepäin. Sinä olet kaikinpuolin minua ymmärtäväisempi…
— Nyt kotimatkalla poiketaan Mutkalla kysymässä onko Mutkan herralla vielä niitä mattojauhoja. Kävisin huomenna pussilla hakemassa. Pitäähän meidän pari leiviskää vielä ostaa, kun tämä vuosi on näin myöhäinen ettei uutinen pariin viikkoon joutune.
— Mutta pyydä velaksi, kun ei meillä ole kuin muutama rupla rahaa.
Mutkan herra kuuluu antavan melkein kaikille, jotka vain pyytävät.
— Minäpä en pistä päätäni Mutkan herran verkon mutkaan. Kas, se on levittänyt verkkonsa apajalle ja ihmiset rientää siihen kuin kalat ikään. Pian on koko seurakunta velassa Mutkan herralle ja silloin siitä paisuu mahtava valtias tälle seudulle. Semmoiset on oireet siinä miehessä. Ei! rahalla minä ostan, enkä ostaisi häneltä laisinkaan kun muilla vielä olisi. Mutta Kuusikankaan isännältäkin on vähissä ettei riitä.